En aio tänäkään vuonna muuten leppoistaa

Työskentelen pienessä sivukirjastossa, koulun yhteydessä. Tarjoamiimme palveluihin kuuluu kaikenlaista lasten koulupäiviin kytkeytyvää. Tänä talvena olemme keskittyneet alakoululaisten iltapäivätoimintaan. Käynnissä on kaksi erilaista lukukampanjaa, autamme läksyjen kanssa ja olemme hankkineet kirjastoon kasakaupalla erilaisia askartelu -ja piirustusvälineitä.

Tänä aamuna terotin kasan kyniä vanhanaikaisella veivattavalla koneella (aamutöiden jälkeen, kirjaston avauduttua ja ensimmäisiä asiakkaita odotellessani). Hymähdin, ja mietin, miten tehottomalta touhuni varmaankin näyttää.

Ja sitten otin tuosta ajatuksesta kiinni.

Kunta-alalla ja kirjastoissa on laulettu kulakalla äänellä samaa hittiä jo joitakin vuosia. Se on hyvä piisi, mutta tiedätte, miten parhaillekin stygeille lopulta käy: korvamato alkaa jäytää tärykalvoa, piisi kulahtaa. Tämän piisin sanoituksissa toistuu tehostaminen, kertosäkeessä puhutaan priorisoinnista, b-osassa ollaan lean ja mietitään, mihin juuri nyt pitäisi keskittyä ja viimeisessä säkeistössä lauletaan tunteikkaasti luovuudesta.

Asiat, jotka kuka tahansa voi tehdä, ovat myrkkyä ja resurssien haaskausta. Kynien terottaminen, muovittaminen, hankinta, kirjojen piippaus, hyllyttäminen ja tiskissä istuminen ovat häpeällistä alisuorittamista. Tunnen synnillistä iloa aina, kun vien esimerkiksi pahvia keräyslaatikkoon tai avaan alakerran puutyöluokan oven ja mietin, millä korvaisin arkistohyllyn tukiristikon. Tai syyllisyyttä. Olenko tehokas? Onko tämä tärkeää?

Meidän pitäisi olla koko ajan JOKO keskittyneen tehokkaita TAI flow-tilassa. Kaiken toimintamme pitäisi olla joko täydellisen tarkoituksenmukaista, tai sitten uudistavan innovatiivista juuri sille varatulla hetkellä ja tilassa - mutta työkään ei ole sellaista, että siitä löytyisi 7h 21min päivässä selkeitä erityistehtäviä erikoistuneille ja loput voi antaa työllistetylle tai robotille.

Teen enemmän töitä kuin koskaan elämäni aikana. Kirjavinkkaan, opetan, sparraan, olen mukana kahdessa hankkeessa ja vastaan yhden pienehkön yksikön toiminnasta. Tämän lisäksi teen erittäin paljon sellaisia juttuja, joita pidettäisiin varmasti japanilaisella autotehtaalla hukkana ja joista koetetaan keskittäytyä kirjastomaailmassa eroon.

Minulle rutiinit eivät suinkaan merkitse tyhjäkäyntiä eivätkä maisterinseppeleen murenemista. Kun teen tylsän työtehtävän, tietämyksestäni ei lähde joka piippauksella pientä palaa. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun muutimme laitteen asetukset äänettömälle.

Toisaalta minulle on käynyt riittävän monta kertaa sparrauksessa, inspiraatiomiitissä tai luovan leikin tiimellyksessä ihan päinvastoin. Konsultti kysyi erään hankkeen aluksi, mitä haluaisin tehdä juhannuksena. Asia piti kirjoittaa lappuun, jonka kiinnitettiin rintaan (onneksi omaan). Mieleen tuli montakin asiaa, kuten housuitta sammuminen ja tappelu kokolla, mutta kirjoitin kiltisti "kiireettömiä hetkiä läheisteni kanssa". Hankkeen startti meni osaltani kiville ja minun piti soutaa aika pitkään, että pääsin eteenpäin.

Aikuinen viranhaltija ei suinkaan inhoa leikkimistä, mutta aikuinen viranhaltija ja kuka tahansa inhoaa sitä, että hänen pitää leikkiä käskettynä ja kylmiltään. Luovuus ja leikki eivät tule pakottamalla. Paineistetuissa tilanteissa kyvyt lerpahtavat ja päässä humisee, itselläni huminan tilalle nousee äkkiä ärtymys ja teinimäinen halu sabotoida tilannetta niin, että kaikilla muillakin on paha olo. Siitäs saitte ja siitä!

Työelämä muuttuu rimpuilipa tai ei, mutta niin kuin muodissakin, monet asiat palaavat ja siksi jälkipolville merkittäköön, että nykyisenkaltaisessakin työkulttuurissa on pointtinsa.

Ensinnäkin ihmiselle tekee hyvää pysyä puuhakkaana mielekkäällä tavalla. Minusta on hyvä, että kikyn pidentämään työpäivään liittyy työtehtäviä, joita tehdessäni minun ei tarvitse olla innovatiivinen tai tehokas: tarpeellisia ja hyödyllisiä asioita, joita tehdessä voin olla käyttämättä koko kapasiteettiani. Ehdin ajatella, jutella asikkaiden kanssa tai suunnitella seuraavaa, mahdollisesti tärkeämpää asiaa, johon ryhdyn. Samalla koen, että vien koko ajan asioita eteenpäin. Entropia vähenee. Tulee tilaa ja järjestystä.

Toisekseen työ on siksi kuluttavaa ja vaativaa, että sen kuluttavuutta ja vaativuutta ei tarvitse ennestään lisätä sillä, että työtä joutuu jatkuvasti arvioimaan. En suinkaan sano, etteikö ikinä pitäisi miettiä tehtävien ja toimintojen tarpeellisuutta, vaan sitä, että tätä ei voi tehdä neljä kertaa vuodessa kymmenen vuoden ajan. Juna jyskyttää! Juna jyskyttää!

Aika moni alustus on 2010-vuoden jälkeen alkanut pohdinnoilla siitä, mistä voimme luopua. Melkein yhtä moni on sanonut, että se on se hyllyttäminen. Minun kirjastossani on kolme ihmistä ja 150 neliötä. Me kaikki hyllytämme, koska huipputehokkaasti kiertävälle aineistolle pitää tehdä jotain ja koska meille ei mahdu töihin sitä neljättä henkilöä, joka vapauttaa meidät koulutetut ihmiset tyhjäkäynnistä niin, että voimme jokaisena päivänä käyttää täydellisesti potentiaalimme rattaiston osasina.

Sen sijaan hyllyttäessä me useinkin keskustelemme aineiston esillepanosta, täydennyshankinnoista, markkinoinnista, kohtaamme asiakkaita, tutustumme aineistoon, evaluoimme sitä, teemme poistoja ja siirtoja ja metatyötä. Kädet liikkuvat, ajatukset pysyvät käynnissä ja ujommanpuoleisetkin innovaatiot kypsyvät, kun niitä ei säikytetä hassulla hatulla ja sillä, että jokainen vuorollaan astuu keskelle piiriä ja tekee eleen.

Järjestö jyrähti, miten tiskirättien pitäisi jalkautua kohtaamaan asiakas. Ahaa, huusin hyllyjen välistä. Teenkö paremmin töitä ilman pöytää? Entäs ne asiakkaat, jotka tulevat syliin asti? Enkä muuten tiedä ketään, joka ei jalkautuisi. Siitä kertoo asiakaspalvelun saama tutkittu palaute. Laatu on erinomaista. Jatkakaa.

Lopuksi askartelutehtävä, jossa valitaan energisoiva taustakuva, joku uusi kiva fontti ja tekstiksi joku näistä:

1) Kun kysymme, mistä voimme luopua, kysykäämme myös, mistä tulee pitää kiinni. #arvot
2) Tapan seuraavan, joka ehdottaa voimauttavaa tutustumisleikkiä. #asiaan
3) Paineessa innovatiivisuus lerpahtaa. Flow ei tule neukkarin vaaleanvihreässä säkkituolissa ja kukko ei laula, vaikka miten tehtäisiin unelmakarttaa. #mulleeiolekoskaanennenkäynytnäin
4) Rutiinit eivät ole vihollisia, vaan tarpeellisia työtehtäviä, joita jonkun täytyy tehdä ja joista maksetaan palkkaa. Niitä ei pidä sinun väheksymän. #duunit #työt