Entäpä taantuminen?

Grand Canyon, 2009

Olen aloittanut kirjoittamisen ja juoksemisen niin monta kertaa uudelleen, että ajattelen nykyisin vain jatkavani jostakin, johon olen jäänyt. Luen taas Julia Cameronin kirjaa "Tie luovuuteen" ja juoksen taas kymmenen kilometriä kerran, kaksi viikossa. On jotenkin lohdullisempaa ajatella, että sen sijaan, että olisin taas mätkähtänyt lähtöpisteeseen, saatan sittenkin olla spiraalinmuotoisella matkalla, jossa tapahtuu jotain edistymistä, ainakin ylläpitoa. 

Miksi etenemisen  mielikuvaan tarrautuminen edes on tärkeää? Entäs pelkistyminen, taantuminen, karsiminen? 

Jos minun pitäisi valita elämään vain määrätyn verran elementtejä, mitkä jäisivät jäljelle? Ketkä? Voisiko eteneminen olla pitkä matka, jonka aikana pikkuhiljaa turha matkatavara jää pois ja päämäärän sijaan jokaisesta askeleesta - suuntasivatpa ne eteen, taakse tai sivullepäin, tulisi merkityksellisiä? Että etenemisen sijaan myös pysähtyminen, tiettyihin paikkoihin palaaminen ja joidenkin reittien välttely olisivat yhtä tärkeitä kuin isompien etappien ja kaikkein komeimpien näkymien saavuttaminen? 

Tätä kirjoittaessani pelkään sanovani hyvin suuren kliseen, joten yhtä hyvin voin väittää, että olen päätynyt suuren ja ikiaikaisen viisauden äärelle ihan vain siksi, että ole tyytymymätön siihen, että en pysty ylläpitämään kirjoittamis- tai juoksuharrastusta sillä tavalla, kuin itse toivoisin. Yritän kiinnostua prosessista, kun turhautunut katseeni koko ajan etsii horisontista lopputulosta. Mutta yritän silti. 

Tämän vuoden teemana voisi jälleen kerran olla karsiminen ja kuormituksen vähentäminen. Tähän asti paras tähän tähtäävä toimenpide on pitää pitkä kesäloma ja luottaa siihen, että maailma ei poissaollessani kaadu tai edes kallistu.