Jorulla,

Grand Canyon, 2009 Olen aloittanut kirjoittamisen ja juoksemisen niin monta kertaa uudelleen, että ajattelen nykyisin vain jatkavani jostakin, johon olen jäänyt. Luen taas Julia Cameronin kirjaa "Tie luovuuteen" ja juoksen taas kymmenen kilometriä kerran, kaksi viikossa. On jotenkin lohdullisempaa ajatella, että sen sijaan, että olisin taas mätkähtänyt lähtöpisteeseen, saatan sittenkin olla spiraalinmuotoisella matkalla, jossa tapahtuu jotain edistymistä, ainakin ylläpitoa.  Miksi etenemisen  mielikuvaan tarrautuminen edes on tärkeää? Entäs pelkistyminen, taantuminen, karsiminen?  Jos minun pitäisi valita elämään vain määrätyn verran elementtejä, mitkä jäisivät jäljelle? Ketkä? Voisiko eteneminen olla pitkä matka, jonka aikana pikkuhiljaa turha matkatavara jää pois ja päämäärän sijaan jokaisesta askeleesta - suuntasivatpa ne eteen, taakse tai sivullepäin, tulisi merkityksellisiä? Että etenemisen sijaan myös pysähtyminen, tiettyihin paikkoihin palaaminen ja joidenkin reittien