Siirry pääsisältöön

Maanantaimaski

Erosin 2015 ja valtaosa irtaimistosta jäi ex-miehelleni. Pari muuton jälkeen, joitakin kierrätyskeskuksia myöhemmin olen huomannut, että 1970-luku on hivuttautunut kaikissa ruskean sävyissä kotiini. Syyt olivat käytännölliset: 70-luku oli halpaa ja sitä oli saatavilla. Aloitin kahviastiastosta ja otin heti reilusti ruskean ja lasisen. Arabia ja söpöstelevä 50-luku oli historiaa. Nyt mennään tolppakorot kolisten ja sametti pölisten kohti uutta elämänvaihetta.

Kahvikalustoa seurasi taidelasi. Humppilan kasvimaalla-sarja on kuin vihreän- ja ruskeankirjavaan lasiin valettu kaali: painava ja barokkisen runsas. Löysin kynttilänjalat, mutta olen vielä jarrutellut hedelmäkulhojen kanssa.


Olinpa siis iloinen, kun paikallinen kierrätyskeskus möi nanson puuvillasamettiaamutakin yhdellä eurolla. Maanantai on hyvä aloittaa uudistuneena ja kuorittuna. 

I embrace my middle-ageness with refreshing Monday-mask and this 70's dressing gown. With these colors I feel like my young mom - except I'm not young anymore. 
Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Presidentin tee ja oliiviyrtti

Demmers teehaus on ottanut valikoimiinsa appelsiinilla ja bergamotilla maustetun Le President - teen Helena Petäistön Ranska, Macron ja minä - teoksen innoittamana. Hörpin sitä ja ripottelen leiville oliiviyrttiä. Tämä luostarikasvi, Santolina viridis, maistuu ja tuoksuu oliivilta ja antaa kivasti luonnetta juustovoileipään. Minulla ei ole ollut mikroa melkein 20 vuoteen. Tulin hyvin toimeen ilman, mutta kun äiti toi minulle käytöstä pois jääneen uuninsa en luopuisi siitä. Ja koulutti meidät käyttämään mikrokupua leipäkorina, niin saa rumat lastiikkipussit pois silmistä. Sairauslomaa on jäljellä vielä tämä ja huominen. Tänään pitää päättää, olenko keskiviikkona työkunnossa. Haen päätökseen vauhtia lääkäristä, kun se kerran on mahdollista.
Lähetä kommentti
Lue lisää

Entäpä taantuminen?

Grand Canyon, 2009 Olen aloittanut kirjoittamisen ja juoksemisen niin monta kertaa uudelleen, että ajattelen nykyisin vain jatkavani jostakin, johon olen jäänyt. Luen taas Julia Cameronin kirjaa "Tie luovuuteen" ja juoksen taas kymmenen kilometriä kerran, kaksi viikossa. On jotenkin lohdullisempaa ajatella, että sen sijaan, että olisin taas mätkähtänyt lähtöpisteeseen, saatan sittenkin olla spiraalinmuotoisella matkalla, jossa tapahtuu jotain edistymistä, ainakin ylläpitoa.  Miksi etenemisen  mielikuvaan tarrautuminen edes on tärkeää? Entäs pelkistyminen, taantuminen, karsiminen?  Jos minun pitäisi valita elämään vain määrätyn verran elementtejä, mitkä jäisivät jäljelle? Ketkä? Voisiko eteneminen olla pitkä matka, jonka aikana pikkuhiljaa turha matkatavara jää pois ja päämäärän sijaan jokaisesta askeleesta - suuntasivatpa ne eteen, taakse tai sivullepäin, tulisi merkityksellisiä? Että etenemisen sijaan myös pysähtyminen, tiettyihin paikkoihin palaaminen ja joidenkin reittien
Lähetä kommentti
Lue lisää